ajatuksia ystävyydestä..

Oon miettinyt tässä muutaman kuukauden sellaista asiaa miten jotkut ystävyys suhteet ovat muuttuneet miun elämässä ja ajattelinpa ihan avautua miun fiiliksistä. Mulla on elämässä monia ystäviä, kenen kanssa oon tuntenut jo yli 10-vuotta, joidenkin kanssa yli 15-vuotta, joidenkin kanssa oon tutustunut sit aikuisiällä jne. Mulle ystävyys merkitsee paljon ja arvostan miun ystäviä ja koitan parhaani mukaan olla hyvä osapuoli ystävyys suhteessa, soitella, laittaa viestiä, pyytää näkemään ja olla läsnä. Mut miten kauan se ystävyys suhde sitten saa olla yksipuolista? Miten kauan on "normaalia" olla ystävyys suhteessa jos aina vaan minä otan yhteyttä ja teen  aloitteen näkemiseen, puheluun ja viestittelyyn? Tuntuu siltä, että en jaksais aina olla minä joka ottaa yhteyttä, mutta en haluis myöskään luovuttaa, mutta haluaako se toinen? en tiedä, mutta siltä se tuntuu. Mie ymmärrän sen täysin, että elämän tärkeysjärjestys muuttuu ja sen täytyykin muuttua, kun kuvioon tulee tyttö/poika-ystävät, avo/avio-puolisot ja lapset etenkin. Mutta mie en ymmärrä sitä, kun nää ihanat elämää täyttävät asiat on saatu elämään, niin ystäville ei ole lainkaan enää aikaa tai kokee ettei tarvitse enää ystäviä kun siitä kumppanista on tullut paras ystävä. Moni varmasti lukee ja ajattelee, että täällä valittaa katkera sinkku akka :D Mutta joo olen sinkku mutta en katkera. Onko se vaikeaa laittaa yksi viesti toiselle? tai onko se hankalaa soittaa vaikka yksi puhelu kuukaudessa? se jos ei merkitse sinulle se soitto juuri mitään, mutta minulle se on tärkeää. Ja on myös tosi kiusallista minulle, että minä joudun aina ottamaan yhteyttä, koska mulle tulee se olo että tunkeilen. Vai eikö sit ystävyys suhteita tarvii vaalia?

Olen myös kohdallani kokenut sitä, että kun minä oon sinkku niin usein koen myös erilaista kohtelua ystäviltäni keillä on perheet. Jotkut ovat jopa sanoneet ääneen, että on "helpompi" ja luontevampaa olla ihmisten kanssa keillä on sama elämäntilanne kun heillä, eli kumppanit ja lapset. Koen sen jokseenkin loukkaavana, varsinkin jos aijemmin ollaan oltu läheisiä ystäviä, ja enhän minä ole muuttunut, ja miten miut voit ignoorata vaan sen takia, että miun elämään ei ole vielä siunaantunut lapsia ja miestä. Usein myös kuulen lauseen"toivon niin paljon, että löydät sen elämän miehen ja saat lapsia, haluun, että koet tän kaiken minkä mie, siusta tulis hyvä äiti ja ansaitset ihanan miehen" joo kaunis ajatus, mutta se mitä mie toivon kaikkein eniten miun ystäville on se, että ne on terveitä ja onnellisia mikä ikinä ne tekeekin onnelliseksi, ja oikeesti ihmiset hyvät, miettikääpä hetki, ihankun mie en haluaisi löytää sitä elämän miestä ja rakastua, mutta en mie aijo elää miun elämää, joka päivä murehtien siitä mitä kaikkea nyt multa vaan puuttuu, vaan aijon elää tässä hetkessä ja koittaa olla onnellinen siitä mitä mulla nyt on. Toki lapsenkin halua, mutta asiat ei tapahdu aina niin, että kaiken saa mitä haluaa, ja mistä sitä tietää, onko Luoja mulle suonut ees kykyä saada lapsia. Mutta ihmiset hei, miettikää oikeesti.
Mie en halua yleistää, mutta harmikseni olen moista kokenut. Mutta muistakaa ihmiset, vaikka nyt ootte onnenne kukkuloilla puolisoittenne ja lastenne kanssa, niin koskaan työ ette voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, ja saatattekin kaivata joku päivä sitä ystävää kehen ette oo vaivautunut pitämään yhteyttä, saatatte kaivata siltä ystävältä olkapäätä mihin nojata.
 Haluun vaan sanoa, että en tarkoita sitä, että pitäs olla ystäviä kymmeniä, mutta edes pari, ja vaalikaa ystävyyttä ja pitäkää huolta ystävyydestä, se on loppuelämän mittainen suhde, ainakin minulle jos annetaan mahdollisuus.

Ja kiitos teille perheelliset ja parisuhteessa olevat ystävät kenen elämässä saan olla mukana, se on mulle ihan erityisen tärkeää vaikka itse olenkin "vaan" sinkku.