Kun mä asuin Joensuussa, mulla oli jokapäivä se tunne, että en tiedä kuulunko tänne. Mietin aina Joensuussa asuessa mun ystäviä, kun he saivat lapsia, muuttivat poikaystävien kanssa yhteen, menivät kihloihin, rakensivat taloja yms, että koenko minä koskaan noita asioita? Olin ja olen edelleen toki aidosti onnellinen kaikista onnellisista asioista muiden puolesta, mutta en valehtele, ettenkö olisi miettinyt, asiaa millon on minun vuoroni. Kun asuin Joensuussa, luulin välillä, että oon tunnekuollutapina. En oo moneen vuoteen tuntenut, pettymystä, onnea itseni puolesta, rakastumista, en mitään. Jotenkin tuntuu, että monta vuotta elämästä on mennyt hukkaan, koska en ole uskaltanut hypätä tuntemattomaan. Oon kulkenut laput silmillä. Aamulla salille, salilta töihin, töistä jumppaan, jumpasta kotiin, ruokaa ja suihkuun ja sänkyyn. Näillä fiiliksillä mentiin vuosi 2013. Ja vieläpä se vuosi oli mieleenpainuvin ja parhain, sitten 2008. En tiedä mitä ajatella. Tammikuussa Thaimaassa ollessani, mietin, että nyt olen löytänyt zen-tilan. Olin onnellinen. Mutta olinko? Onko se elämää, että ei tarvitse tuntea tunteita, miettiä mitään, olla vaan.
Olen nyt 7kk asunut helsingissä, ja olen hypännyt tuntemattomaan ja lähtenyt oikeasti pois mun mukavuusalueeltani. Oon kokenut tunteiden vuoristorataa ja olen satavarma siitä, kun en ole vuosiin tuntenut juuri mitään (suurta onnea, suurta iloa, pettymyksiä, rakkautta yms), niin nyt kaikki ne tunteet tulee takautuvasti. Mun ei ole vuosiin tarvinnut Joensuussa oikein miettiä mitään. Mä olen vaan ollut. Tänne muuttaessa, en tee muuta kun mieti, pähkäile, ajattele, itke ja naura. Oikeasti, tuntuu, että murrosikä on tullut uudestaan. Oon monesti sanonut mun työkavereille, että musta tuntuu, etten ole oma itseni. Mutta en koe, sitä myöskään olleeni Joensuussa. Toivon hartaasti, että tää muutto tänne isoon kaupunkiin kasvattaa minua henkisesti, ja jossain vaiheessa löydän täysin itseni ja sen kuka olen. Muutto tänne, ei ole siis ollut helppo. Tukiverkosto on täällä pieni ja perheentukea ei ole. Mutta on myös jotain hyvää, oon kokenut töissä paljon onnistumisen hetkiä. Nautin mun työstä hyvin paljon, koen, että mut on luotu siihen työhön.
Koen myös ajoittain olevani hyvin yksinäinen. Mutta koen ajottain myös olevani hyvin onnellinen. Nää asiat näköjään kulkee käsikkäin, not good. Joka päivä kuitenkin kotiudun tänne paremmin ja paremmin, odotan vaan siitä hetkeä, että nää tunteet vähän hellittäisi, että musta tulis vähän tasapainoisempi ihminen. Haluan myös, että jossain vaiheessa, että mulle tulee se tunne, että tää on mun koti, kuulun tänne ja haluan olla täällä.
Kun muutin tänne, olen myös uskaltanut luopua mun suojamuurista, olen antanut itseni luvan rakastua ja luottaa ihmisiin ja se on mulle aina ollut vaikeaa, suojamuurin takia. Pelkään koko aika ottavani siipeeni, mutta eihän pelon kanssa voi elää? Jos tulee sirpaleita, niin ne korjataan sitten.
Oon tutustunut täällä ollessani hienoihin ihmisiin ja saanut pari sydänystävää. Ihanaa myös on se, että jo täällä asuneet ystävät, että heidän kanssa ystävyyssuhteet on syventynyt entisestään. Mutta toki kortissa on myös se kääntöpuoli. Koen joidenkin Joensuussa asuvien ystävien kanssa, että välit ovat viilentyneet. Olen myös miettinyt sitä, että olenko muuttunut, kun muutin tänne asumaan, niin kyllä varmasti olen. En oo enää niin jalat maassa oleva ihminen. Oon tunne myrsky heidi, itken jokatoinen minuutti ja nauran jokatoinen minuutti. Luulen, että mun ystävien on myös vaikea nähdä mut tavallaan näin "heikkona". Voi myös olla, että mun ystävien on vaikea nähdä mut 'parisuhdeheidinä', koska oon ollut aina 'partygirl' joka on aina ekana bileissä ja lähtee sieltä vikana! Nyt oon rakastunut! Koko sydämestäni <3 Tätä on ehkä vaikea joidenkin käsittää koska oon ollut melkein aina sinkkuna. Ja toki jos koen, että mun ystävät ei tue mua kaikessa mitä teen, niin se on osa syynä välien viilenemiseen.
Näissä fiiliksissä päättyy tää kirjoitus. Olo on ollut tänään haikean onnellinen, monista asioista.
Palataan taas <3
xoxo <3
