Kun mä muutin maaliskuussa Helsinkiin 2014, olin ollut sinkkuna jo yli 7-vuotta. Olen aina ollut hyvinkin sinut sinkkuuteni kanssa, rakastin sitä vapautta, rakastin mun ulkomaanmatkoja ja rakastin sitä tunnetta, että mä en ole kenestäkään riippuvainen. Ehkä mua tietyllä tapaa myös pelotti rakastua, olin tottunut elämään ilman miestä, ja löytänyt myös sisäisen rauhan.
Näin vierestä miten mun ystävät ja läheiset, löytivät niitä sielunkumppaneita, ja perheitä perustettiin. Mutta vastapainoksi näin myös ikäviä parisuhteita, missä petettiin ja toista satutettiin.
Rakkaus on mulle hyvin pyhä asia. Vanhempani ovat olleet naimisissa 38-vuotta, ja voin varmaksi sanoa, että noin pitkä liitto vaatii työtä. Mä arvostan suuresti mun vanhempien pitkää liittoa ja sitä millaisen esimerkimerkin mä olen saanut elämääni heidän liitosta. Mä koen, että ihmiset eroaa nykyisin aivan liian helposti ja suhteen eteen ei tehdä enää töitä. Mun mielestä, jos sä joku päivä annat toiselle sen lupauksen "kunnes kuolema meidät erottaa"-niin se tarkoittaa sitä. Suhteissa ja avioliitoissa on ylä-ja alamäkiä, mutta jos ihmiset jaksaa taistella niin mä koen, että vaikeukset on selätettävissä. Toki mä ymmärrän poikkeukset, jos suhteessa on väkivaltaa tai pettämistä ja toinen ei pysty muuttumaan, niin toki avioero on paikallaan. Mutta yleisesti ottaen, mä koen, että yhden riidan jälkeen heitetään jo hanskat tiskiin.
Kun mä muutin Helsinkiin, ja olin asunut Helsingissä reilun viikon, lähdin juhlimaan mun siskoni valmistujaisia yökerhoon. Tapasin siellä erään miehen. No nyt tää eräs mies on ollut mun elämässä jo kohta 16kk. Hän tulee täysin eri kulttuurista kun minä, ja voin kertoa, että meillä on ollut hyvin värikkäitä hetkiä ja lukuisia ylä-ja alamäkiä. Me ollaan taisteltu niin pirusti, ihmisten ennakkoluuloja vastaan, kulttuurieroja vastaan, on ollut työttömyyttä, ja suurta surua. Mä veikkaan, että suurinosa ihmisistä olisi luovuttanut jo 6kk kohilla, mutta me ei. Monta kertaa on molemmat heittänyt hanskat tiskiin, ja oltu valmiita luovuttamaan. Mutta ollaan aina todettu asia, niin kauan kun on rakkautta, on toivoa. Hyviä hetkiä on ollut paljon, ja mä oon päässyt näkemään ja kokemaan mieheni kautta, aivan toisenlaista kulttuuria. Sitä mä en tiedä, ollaanko me loppuelämä yhdessä, mä luotan tässä asiassa ylempään tahtoon, mutta mä voin seistä ylpeänä silti ja todeta, että me ollaan taisteltu tuulimyllyjä vastaan, ja edelleen ollaan yhdessä.
Näissä tunnelmissa, ja fiiliksissä tää nuhanenä, jatkaa lomailua viimeisenä lomaviikkona.
Muista kertoa sille rakkaallesi, joka päivä, että rakastat häntä, kukaan ei koskaan kyllästy kuulemaan sitä <3
